Journal
Kolme tärkeää puheenvuoroa vähemmistön oikeuksista
”Vammaisen ei ole pakko olla iloinen ja kiitollinen”
Ronja Hampf, 16, lukiolainen
”Olen kirjoittanut Vammaiset tytöt -mediaan urheiluun liittyviä haastatteluja ja ollut mukana sivuston Zoom-hengailuissa. Ne ovat tosi mukavia ja rentoja vertaistapaamisia. Siellä muut ymmärtävät, kun puhutaan vaikka vammaisten syrjinnästä tai iloisen ja kiitollisen vammaisen myytistä.
Minulla iloisen ja kiitollisen vammaisen myytti näkyy siinä, että olen aina ollut tosi kova suorittaja. Kohtaan helposti vähättelyä, kun olen tyttöoletettu ja sokea. Olen kuullut paljon sitä, että pystytkö tuohon, osaatko varmasti, selviätkö. Olen halunnut todistaa, että selviän. En ole myöskään halunnut näyttää vaikeita tunteita, koska ihmisten on helpompaa ottaa vastaan iloinen ihminen. Havahduin tähän 14-vuotiaana ja olen lähtenyt purkamaan tätä kavereideni kanssa.
Nyt koulusuorittaminen on helpottanut, koska minulla on myös tavoitteellinen uintiura. Olen aina ollut hyvä koulussa eikä minun välttämättä tarvitse lukea hirveästi, jotta sisäistän asiat. Suorittamiseen on tullut rennompi ote.
Ronja Hampf toivoo, että ihminen nähtäisiin aina ihmisenä eikä vähemmistöfiltterin läpi. ”Olit sitten vammainen, homo, transsukupuolinen tai mikä vain muu, olet lopulta vain ihminen.”
Koulunkäyntiini liittyy syrjiviä rakenteita. Koulukyytini järjestyvät Helsingin Matkapalvelun kautta, ja he ovat koko ajan myöhässä. Tällä viikolla olin neljänä päivänä koulussa, joista kolmena myöhässä. Epäkohta on sekin, että vanhempani joutuvat olemaan avustajani työnantajia. Jos avustaja sairastuu, emme saa hänelle sijaista.
Koulumateriaalitkin ovat minulle huonosti saavutettavia. Avustajani ja osa opettajistani muuttaa materiaaleja wordiin, ja pystyn hakemaan Celia-kirjastosta kirjoja, mutta niiden valmistuksessa kestää kauan. En pysty myöskään tekemään kokeita Abitti-koealustalla, koska se blokkaa ruudunlukijani pois.
Haluaisin olla uimassa vuoden 2028 paralympialaisissa Los Angelesissa. Haluaisin myös opiskella juristiksi ja vaikuttaa. Haluaisin vaikuttaa vammaisten kohteluun, ylipäätään tasa-arvoon ja tietoisuuden lisäämiseen. Esimerkiksi juuri kukaan ei tiedä mitään paraurheilusta, mikä liittyy myös vammaisten näkyvyyteen mediassa.
Jos paraurheilua näkyisi mediassa enemmän, voi olla ettei olisi niin iso ihme, jos jossakin olisi myös vammainen päättävässä asemassa.”
”Pyörätuoli ei tarkoita, että on toimintakyvytön”
Anni Täckman, 41, Vammaiset tytöt -mediaa vetävän Rusetti ry:n projektipäällikkö, Invalidiliiton liittovaltuuston puheenjohtaja
”Vammaisettytöt.fi-alustalla vammaiset tytöt ja nuoret naiset pääsevät tekemään sellaista mediaa, jollaista he itse haluavat nähdä. Olemme myös järjestäneet etäleirejä ja meillä on nuorten kanssa kuukausittaisia tapaamisia Zoomissa, jossa nuoret voivat tavata turvallisessa tilassa. Joskus tapaamisissa on teemojakin, esimerkiksi kerran keskustelimme inspiraatiopornosta.
Inspiraatioporno on asia, jota meikäläiset inhoaa yli kaiken. Se on sitä, että ihmiset lähestyvät meitä säälin kautta. Jos menen pyörätuolilla vaikka kauppaan tai keikalle, joku tulee sanomaan, että ihanaa kun säkin olet tänne lähtenyt. Missä minun sitten pitäisi olla?
Muutama vuosi sitten Slushissa oli puhumassa henkilö, jolta puuttui raajoja, ja ihmiset sieltä somettivat, että upeaa ja todella inspiroivaa, että hän oli puhumassa. Oliko kukaan kuunnellut, mistä hän puhui? Ei ole hänen tehtävänsä käydä pitämässä puheita vain siksi, että vammattomat ihmiset saavat kokea paremmuuden tunnetta.
Anni Täckman toivoo, että harrastusten esteettömyyteen kiinnitettäisiin enemmän huomiota. ”Meillä on paljon aktivistinuoria, jotka haluaisivat osallistua eri tapahtumiin, mutta ne eivät olekaan esteettömiä.”
Liikun selkäydinvammani takia pääsääntöisesti manuaalipyörätuolilla, ja minulla on paljon kokemusta ennakkoluuloista ja syrjinnästä. Joudun taistelemaan jatkuvasti sen kanssa, että ihmiset ymmärtävät, että olen asiantuntija enkä pelkästään kokemusasiantuntija. Jos ihmisellä on pyörätuoli, se ei tarkoita, että olisi toimintakyvytön. Olen ammattilainen, vaikuttaja ja päättäjä, ja minulla on luottamustoimia aika lailla.
Puhumme puutarhatonttusyndroomasta: vammaiset naiset nähdään helposti värittömänä, mauttomana, sukupuolettomana massana, ei edes seksuaalisina henkilöinä. Kyse on yhteiskunnan asenteesta ja ennakkoluuloista vammaisia henkilöitä kohtaan.
Myös vammaisiin naisiin kohdistuva väkivalta ja sen eri muodot ovat oma lukunsa. Tekijä voi olla lähimmäinen, avustaja, opettaja tai vaikka terveys- tai sosiaalipalveluiden ammattilainen. Olemme erityisen haavoittuvassa asemassa, koska tarvitsemme arjessa apua ja palveluita.
”Vammaisten huono työllisyys johtuu asenneongelmista”
Sanni Purhonen, runoilija, luovan kirjoittamisen opettaja, toimittaja ja vammaisten ihmisoikeusjärjestö Kynnys ry:n tiedottaja
”Minulla on synnytyksen yhteydessä tullut CP-vamma. Käytän pyörätuolia tai kävelytelinettä, ja lisäksi vamma vaikuttaa käsieni hienomotoriikkaan. Mutta enemmän sillä on vaikutusta, että yhteiskunnassa on nurinkurisia asenteita vammaisia kohtaan.
Karkean arvion mukaan vain noin 20 prosenttia työikäisistä vammaisista on työelämässä. Olen työorientoitunut ihminen, joten aihe on lempilapseni. Vammaiset työllistyvät vähän, vaikka olisivat korkeasti koulutettuja. Se on asennetason ongelma: ihmisillä on vääriä käsityksiä siitä, mihin vammaiset pystyvät.
Tämä liittyy laajemmin siihen, mikä on vammaisen paikka: voiko olla äiti, perheellinen, matkustaa ulkomailla – sellaisissa ne asenteet näkyvät. Ihmiset eivät välttämättä tiedosta omia ennakkoluulojaan. Jos vaikka jossain kysyn, miksei ole esteetöntä reittiä, vastaus voi olla, ettei täällä ikinä käy ketään vammaisia.
"Jos esikuvia ei näy, asiat eivät muutu. Vammaisten pitää näkyä yhteiskunnassa ja olla mukana päättämässä."
Aina välillä kohtaan ajattelemattomia kommentteja vierailta ihmisiltä. Tullaan säälimään tai kysellään henkilökohtaisia medikaalisia asioita. Kerran kaupassa takanani ollut rouva sanoi, kylläpä sinä olet rohkea, tänään en enää valita mitään omasta elämästäni. Hän tarkoitti varmasti hyvää, mutta kyllähän se on sellaista ylentämällä alentamista.
Viime aikoina työssäni on noussut esiin vammaisiin ja muihin vähemmistöihin kohdistuva vihapuhe ja yhteiskunnallisen keskustelun kireys. Helsingin Sanomissakin kirjoitettiin, että pysyvien oikeuksien kuorma on yhteiskunnalle raskas, vammaiskuljetukset ja apu maksavat paljon. Vihapuhe on arkipäiväistynyt, kun on ok spekuloida valtamediassakin, mikä on vammaisen ihmisen arvo.
Eivätkö kaikki ihmiset tule yhteiskunnalle kalliiksi? Jokaiselle ihmiselle pitäisi turvata perusasiat, jotta voi olla mukana rakentamassa yhteiskuntaa.
Haluaisin nähdä vammaisia ihmisiä enemmän yhteiskunnallisissa pesteissä. Kalle Könkkölä on edelleen ensimmäinen ja viimeinen vammainen kansanedustaja, joka meillä on ollut. Jos esikuvia ei näy, asiat eivät muutu. Vammaisten pitää näkyä yhteiskunnassa ja olla mukana päättämässä.”
Artikkelin kirjoittaja: Gut Studio
